Kuntodoping ja huumeet

Suomen kielessä on erilliset sanat ’lääke’ ja ’huume’, vaikka huumeiden kohdalla on usein kyse lääkeaineiden päihdekäytöstä. Samoin sanaa ’doping’ käytetään ikään kuin dopingaineet eivät olisikaan lääkkeitä. Englannissa sanalla ’drug’ voidaan tarkoittaa sekä lääkettä, huumetta että dopingia. Näiden välinen erottelu on tehtävä tarkennuksilla, kuten ’illicit drug’, ’morphine’ tai ’steroids’.

Tavallaan tämän voisi katsoa mutkistavan määrittelyä, mutta toisaalta se tekee paremman näkyväksi sen, että kyse on samoista aineista, joiden käyttötapa vaihtelee. Esimerkiksi amfetamiinia voidaan käyttää sekä lääkkeenä, huumeena, että dopingina.

Lääketieteellistyneessä yhteiskunnassamme oikea tapa käyttää lääkkeitä on asiantuntijuuden takana. Kun lääkäri määrää, kaikki on ookoo. Synnyttävälle äidille annosteltava morfiini on länsimaisen lääketieteen taivaanlahja, mutta itähelsinkiläisessä yksiössä suoneen piikitettävä morfiini on likaista ja inhottavaa.

Sama pätee dopingiin. Hormonihoidon määrääminen varhaisteini-ikäiselle, jonka oma hormonitoiminta ei riitä takaamaan riittävää kasvua ”normaalin” rajoihin, pelastaa nuoren kasvamisen aikuiseksi. Sen sijaan punttisalin pukuhuoneessa pakaraan tuupattu testosteroni on likaista ja inhottavaa.

En yritä sanoa, että synnyttävälle äidille ei pitäisi antaa kivunlievitystä tai kasvuongelmista kärsivälle teinille ei pitäisi antaa hormonihoitoa, päinvastoin. Yritän vain näyttää, kuinka useiden lääkkeiden käyttäminen ilman lääkärin lupaa on jopa demonisoitu yhteiskunnassamme.

Tämä osoittaa, minkälaisilla perusteilla huumeiden ja dopingin käyttö on työnnetty yhteiskunnan reuna-alueelle. Huumeet ja doping ovat päätyneet vierekkäisiin lokeroihin. Onko tämä perusteltua? Entä huumeiden ja dopingin käyttäjät, minkälaisiin lokeroihin he sijoittuvat? Onkin hyvä katsoa, miten näiden ”laittomien lääkkeiden” ympärille sijoittuvat alakulttuurit suhteutuvat toisiinsa.

Huumeiden käyttö on lähes aina sosiaalista toimintaa. Huumeet kokoavat ihmisiä yhteen ja ne muodostavat heikompia tai vahvempia osasia eri alakulttuureissa. Kannabis on vain yksi osa erilaisissa ja laajemmissa (ala)kulttuureissa, kun taas heroinistien koko elämä saattaa pyöriä itse aineen ympärillä. Silti niiden (kuten alkoholin ja tupakan) käyttö on päämäärä itsessään, niitä käytetään niiden välittömien vaikutusten vuoksi.

Koska dopingaineet ovat (ainakin periaatteessa) väline, eivät päämäärä itsessään, niiden käyttö näyttäytyy selkeämmin yksityisasiana ja omana valintana. Niiden käytöstä hyödyt ja haitat tulevat käyttäjälle itselleen. Niitä ei käytetä porukalla, niiden vaikutuksista ei nautiskella yhdessä. On mahdollista, että dopingin rooli tietyissä alakulttuureissa on vahva, jolloin niiden käyttöön liittyy myös vahvempi sosiaalinen ulottuvuus, mutta toistaiseksi emme tiedä tällaisesta paljoakaan.

Kuntodopingin käyttö vaikuttaakin suljetummalta piiriltä kuin huumekuviot. Huumeiden käyttäjä voi tulla minkälaisista taustoista tahansa, mutta dopingin käyttö käytännössä edellyttää jonkinlaista urheilutaustaa tai ainakin jonkinlaista aktiivista urheilua itse käytön aikana. Kuka tahansa ei ”roinaa”, mutta kuka tahansa saattaa käyttää huumeita.

Useiden huumeiden suhteen on helposti ymmärrettävissä, miksi niistä on muodostunut ”hyvä vihollinen” nyky-yhteiskunnassa. Ne ovat tämän päivän eetokselle uhka, sillä niiden käyttö on hedonistinen ja alakulttuurinen valinta, ne nähdään sijoittuvaksi hyötyajattelun ulkopuolelle, niiden käytössä korostuu jokin tuntematon, hallitsemattomat efektit, psykedelia, hidastuminen…

Kuitenkin amfetamiini, kokaiini ja muut piristeet voisi hyvin kuvitella myös tehokkuusajattelun ytimeen, jokamiehen bensiiniksi, ja sellaisina niitä on aikoinaan käytettykin: amfetamiinin avulla suomalaiset sotilaat jaksoivat talvi- ja jatkosodassa, ja Coca-Colan alkuperäisiin ainesosiin lukeutui kokaiini. Nämä piristeet sijoittuvat samalla myös lähemmäs dopingin käyttökuvioita. Amfetamiinia on käytetty paitsi sodankäynnissä, myös kilpaurheilussa jaksamisen parantamiseen ja suorituksen vauhdittamiseen.

Amfetamiini ja kokaiini kuitenkin määriteltiin liian vaarallisiksi aineiksi, ja ne päätyivät YK:n huumausainelistalle monien muiden aineiden, niin ”hitaiden”, ”nopeiden” kuin psykedeelienkin kanssa. Hitaiden (eli elimistöä lamaavien) ja psykedeelisten aineiden kohdalla on helposti ymmärrettävissä, miksi ne koetaan (alkoholia jostain kumman syystä lukuun ottamatta) yhteiskunnalle vaarallisiksi aineiksi: niitä käytettäessä ihmisten suorituskyky laskee.

Nopeat (eli elimistöä piristävät) aineet voidaan nähdä samanaikaisesti sekä huumaus- että dopingkäyttöön sopivina lääkkeinä. Jostain syystä ne, kuten muutkin dopingaineet ovat ylittäneet jonkun rajan, minkä vuoksi ne nähdään haitallisina, tai ehkäpä liian hyödyllisinä jopa nykyaikaiselle tehokkuusajattelulle. Se, mikä tuo raja on ja miksi se on vedetty juuri siihen, on vaikeaa hahmottaa.

Kirjoituksia ovat inspiroineet:

Christie, Nils & Bruun, Kettil (1986): Hyvä vihollinen. Huumausainepolitiikka Pohjolassa. Espoo: Weilin+Göös.

Csíkszentmihályi, Mihály (2005): Flow. Elämän virta: tutkimukisa onnesta, siitä kun kaikki sujuu. Helsinki: Rasalas.

Elias, Norbert & Dunning, Eric (1986): Quest for Excitement. Sport and Leisure in the Civilizing Process. Oxford: Basil Blackwell.

Giddens, Anthony (1991): Modernity and Self-identity. Self and Society in the Late Modern Age. Cambridge & Oxford: Polity Press.

Hakkarainen, Pekka (1987): Huumausainekulttuuri ja käyttötavat Suomessa. Turun yliopisto. Lisensiaattityö, Sosiologian laitos.

Hemánus, Pertti (1997). Doping, hyvä vihollinen. Yhteiskuntatieteilijän puheenvuoro. Jyväskylä: yliopiston kirjaston julkaisuyksikkö.

Kortteinen, Matti (1992): Kunnian kenttä. Suomalainen palkkatyö kulttuurisena muotona. Hämeenlinna: Hanki ja jää.

Salasuo, Mikko (2004): Huumeet ajankuvana. Huumeiden viihdekäytön kulttuurinen ilmeneminen Suomessa. Tutkimuksia 149. Helsinki: Stakes.

Tammi, Tuukka (2009): Huume on lääke on päihde. Http://community.stakes.fi/blogs/blogiikka/archive/2009/09/02/580.aspx.

Tuomainen, Raimo, Myllykangas, Markku, Elo, Jyrki & Ryynänen, Olli-Pekka (1999): Medikalisaatio. Aikamme sairaus. Tampere: Vastapaino.

Valtioneuvoston asetus 28.8.2008 (2008): Valtioneuvoston asetus huumausaineina pidettävistä aineista, valmisteista ja kasveista.

Weber, Max (1980 [alkup. 1904−1905]): Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki. Porvoo – Helsinki – Juva: WSOY.

Ylikangas, Mikko (2009): Unileipää, kuolonvettä, spiidiä. Huumeet Suomessa 1800–1950. Keuruu: Atena.

Kommentoi: